Kolme kuukautta melko tarkalleen nyt täällä uudessa kodissa asuttu, ja yhä edelleen - loputtomiin - jatkan tätä turhankin tuttua koreografiaa huonekalujen ja muuttolaatikoiden kanssa; kannan tavaraa huoneesta toiseen, nostelen muiden paikkaansa etsivien tavaroiden tieltä taas toisaalle. Koti on edelleen jatkuva muuttuva labyrintti - noidankehä, jossa jonkun huoneen nurkkauksen valmiiksi saaminen edellyttää toisen huoneen valmistumsita...
Veranta ja työhuone ovat ne pahimmat! Liikaa tavaraa tiellä, jotta olisi tilaa tehdä huoneita loppuun asti valmiiksi - ja näin saada lopulta säilytystilaa niille tavaroille, jotka nyt pyörivät jaloissa.
Turhauttaa. Välillä todella pahastikin.
Mutta onni tässä kaaoksen keskellä on niissä hetkissä, kun joku tavara puolivahingossa löytääkin oikean paikkansa!
Yksi näitä viimeisimpiä möbleerauksen kohteita on mieheni lähes kolme vuotta sitten vanhoista paksuista lankuista valmistama hyllykkö.
Se palveli alunperin kirjahyllynä vanhan kotimme makuuhuoneessa sängyn päädyssä (kuvia täällä), ja edellisessa vuokrakodissamme kirjahyllyn ja kukkatason yhdistelmänä olohuoneessa (esiintyy parissa valokuvassa täällä). Villa Kotirantaan suunnittelimme siitä kenkätelinettä verannalle (toinen samanlainen on jo tässä käytössä), mutta seinusta olikin liian lyhyt kahdelle tällaiselle hyllykölle ja vanhalle liinavaatekaapille, jonka ehdottomasti halusin samaiselle seinustalle mahduttaa.
Niinpä hyllykkö jäi pyörimään verannan lattialle - siihen samaan kasaan, missä on nyt sulassa sovussa työkaluja, raksavaatteita, tyhjiä muuttolaatikoita, maalipurkkeja, teollisuusimuri ja yhtä sun toista tavaraa - juurikin niille main, mihin pitäisi vähitellen saada korkeat vaatekaapit kasattua, jotta saisimme tupaan johtavalta käytävältä sesonkivaatteet piiloon... Loputon palapeli, huoaaah...
Hermostuin tähän hyllykköön ja puolihuolimattomasti raahasin sen verannalta tupaan johtavaan käytävään tuossa päivänä eräänä - ja kah, sehän löysi paikkansa perheemme taideseinältä!
Samalla sain verannalla odotelleista kymmenestä kirjoja sisältäneistä muuttolaatikosta tyhjennettyä pari kappaletta tähän hyllykköön.
Monet kerrat olen blogeissa ja sisustuslehdissä ihastellut minimalistisen selkeitä koteja - jopa hieman kateellisena toisten ihmisten mielettömän upeasta taidosta olla haalimatta tavaraa. Konmaritus - ei vaan mun juttu! Mutta tämä taideseinä saa minut aina hyvälle tuulelle hallitulla kaaoksellaan ja onkin minulle yksi rakkaimmista kohdista kodissamme.
Tällä seinällä yhdistyy neljä sukupolvea ja kaksi sukua sulassa sovussa.
Tuo vanha ikkunanpokakin pyöri pitkään makuuhuoneessamme vaaterekin takana piilossa, odotellen paikkansa löytymistä - oli ilo nostaa se taas esille. Ikkuna on alunperin isäni lapsuudenkodista hänen mukanaan kulkenut ja olen sen oman lapsuudenkotini ullakolta käyttöön pelastanut.
Noista ruskeista lasipulloista olemme vasemman puoleisen pelastaneet täältä talon vanhasta puuverstaasta purujen ja puuroskan seasta. Puhdistuksen jälkeen pölyn alta löytyi kaunis kuvioitu pinta.
Oranssi maljakko on viimeisin löytöni paikalliselta kirpputorilta. Muistaakseni 1,50€ siitä maksoin ilolla - sävy on ihana ja maljakon muoto kaunis. Ei mitään tietoa, mistä maljakko on alunperin lähtöisin - onko uusi tai vanha...?
Sen verran testailin kruunukynttilän kanssa, että periaatteessa kynttilänjalkanakin toimii. Ja miksei tuohon voisi vaikka jotain hyasinttimaista sipulikukkaa laittaa...?
Samaiselta kirppisreissulta on myös tuo amppelikin, joka odottelee tässä lipaston kupeessa verannan valmistumista ja pääsyä sinne ikkunan ääreen.
...Ja vieressä elämäni ensimmäinen pillihimmelitähti -kokeilu, joka ei mennyt kuin Strömssöös, mutta niin hampaat irvessä vietin aikaa sitä tehdessä, että esille nostin ja ylpeydellä pidän. Vaikka onkin ihan vänkyrä. Prkl. :D
...Kuten todettu, minimalismiin ei vanha kirppiskiertäjä tule ikinä pääsemään - toisaalta, miksi pitäisikään?! Vaikka vihaan pölyjen pyyhkimistä ja jatkuvaa imurointia (joiden tarpeelta toki osaan sujuvasti myös sulkea silmänikin tarvittaessa...), rakastan jokaista esille nostamaani esinettä. Jokainen niistä sisältää muiston jostakin elämämme vaiheesta, läheisistä ihmisistä tai talomme historiasta. Tai niiden löytäminen on tuottanut ihan suunnattoman suuren onnentunteen!
Kuten nämä pikkuiset metalliset teepurkit - voiko niitä koskaan olla liika?! :)
...Haaveeni onkin löytää niin monen monta värikästä purkkia, että saan lopulta työhuoneeseen kaikki askartelu- ja ompelutarvikkeet piiloon niihin...
Taideseinä laajeenee ja laajenee alati. Juuri eilen kehystin taas uuden vesivärimaalauksen, jonka pienemmän pojan kanssa maalasimme. Ja innolla odottelen, että taas keväällä isompi poika tuo koulusta kaikki kolmannen vuosiluokan kuvataidetyöt kotiin ihasteltaviksi!
...Olenkin viime aikoina taas tehnyt kehyslöytöjä oikein isolla kädellä ja hankkinut eri kokoisia ja värisiä kehyksiä odottelemaan lasten taideteoksia ja valokuvia kehystettäväksi.
Meillä on ollut pienemmän pojan syntymästä lähtien perinteenä käydä joka vuoden helmikuussa valokuvauttamassa koko perhe ja juuri sain kehystettyä edellisten vuosien perhekuvat kirpputoreilta löytämiini samantyylisiin kehyksiin odottamaan ripustamista seinälle (viime vuoden kuvista pari löytyy täältä). Ja ensi kuussa menemme ottamaan valokuvat jo neljännen kerran! ...Aika menee niin nopeasti...!
On ollut helpotus huomata, että tuon lahjaksi saadun kultaköynnöksen sijoittaminen ikkunattomaan käytävään ei ollut väärä ratkaisu - ilman lisävaloakin on kasvi jatkanut kasvuaan läpi talven!
Ilmeisesti tuvasta ja makuuhuoneiden ikkunoista heijastuu riittävästi valoa valkoisten hirsipaneeliseinien kautta vähään tyytyvälle köynnöksellekin, kuten toivoin.
Kovasti kevättä kaipailisin jo tänne meillekin... Vähitellen olen keräillyt lyhtyjä pois tuvasta ja sohvakin sai uudet tyynyt Hemtexistä - tai siis paikallisesta Citymarketista, joka on tovi sitten ottanut Hemtexin tuotteet valikoimiinsa!
Tuvan nurkassa yhä edelleen - tammikuun puolessa välissä, jestas - joulukuusi, joka tyytyväisenä latvatähti hieman kenollaan odottelee, että josko TÄNÄÄN olisi se päivä, kun joulu laitettaisiin viimein pakettiin! ...Ehkä se on se loppumaton neulasshow, mitä olemme mieheni kanssa koettaneet viimeiseen asti vältellä... Tai ehkä minun on vain ollut vaikeaa päästää tällä kertaa tuosta kuusesta irti, kun kerrankin meille osui yksilö, joka oli tasainen, tuuhea eikä vieläkään kovin pahasti varissut... :)
...Ehkä nyt vaan tartun toimeen....
Leppoisaa lauantaita kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti