Kun ryhdyin valokuvaamaan olohuonettamme, ajattelin, että postauksesta tulisi melko lyhyt ja enemmänkin vain kuvakollaasi, että 'tällaista täällä nyt on'.
Mutta, kun kävin läpi ottamani valokuvat, oli lähes jokaisessa valokuvassa joku pieni yksityiskohta, josta riittäisi tarinaa vaikka kymmeneksi erilliseksi postaukseksi! :)
Koetan nyt siis pitää jonkinlaisen kontrollin yllä, ja lyhyesti kertoa olohuoneemme historiaa - toivottavasti jaksatte ainakin selata kuvat läpi loppuun asti... ;)
Eli koko ajatus valokuvata olohuoneemme lähti tästä alla olevasta kuvasta, jonka nappasin esitelläkseni meidän uudet, ihan-ite-tein -tunnelmavalot - joista muuten erillinen postaus jo työnalla:
Kun kerrankin oli lelut suht yhdessä kasassa, ja olohuone melko mallillaan (pienellä nopealla tyynytjen suoristuksella selvisin), niin päätin valokuvata meidän kotimme sydämen - täällä me vietämme suurimman osan ajastamme ollessamme kotona!
Mukana apuna pyöri pienempi poikamme, joka täytti juuri valtaisat 9kk. Pari viikkoa sitten nousi tukea vasten seisomaan ja nyt jo ottaa askelia kävelykärryn kanssa! ...Kasvaa ihan liian huimaa tahtia... <3
...Ja ikkunan takana pojan viihdytyksestä vastasi kissamme, Bono.
Mieheni toi alunperin kolme kaapelikelaa kotiin erilaisiksi pöytätasoiksi (tämä olohuoneen sivupöytä, keittiön ikkunan alle sijoittunut kukkapöytä ja etupihan kuistille rautaisen pullokehikon kanssa sivupöydäksi muotounut kela), jotka jokainen jäivät alkuperäiseen puupintaan. Näistä on paljon näkynyt valokuvia valkoisiksi ja harmaiksi maalattuina, mutta me tykästyimme puun karheuteen ja elämän jälkien näkymiseen.
Tämän pöydän äärellä istun niin aamuisin kuin iltaisinkin kahvikuppi kädessä, villasukat jalassa, ja joko a) neulon b) katson miehen kanssa Netflixiä c) luen lehtiä d) seuraan poikien leikkimistä e) hyppyytän pienintä poikaa.... Ja tältä pöydältä pienin poikani kiskoo auttamatta alas heti kun silmä välttää a) kutimet ja langat b) pleikkarin ohjaimen ja telkkarin kapulan c) lehdet... :D
Tuo valkoinen puurasia sisältää menneiden joulujen joulukortteja, jotka olen halunnut säilyttää muistoina. Yleensä säilytän aivan kaiken, mutta viime joulun alla kävin lähes vuosikymmenen joulukortit läpi ja säästin ainoastaan itsetehdyt kortit, valokuvakortit (ystävien ja sukulaisten lapsien jouluiset kuvat) ja muuten vain tunnesyistä rakkaat kortit (isomman pojan ensimmäisen joulun kortteja, jne).
Nämä nojatuolit saapuivat parisen vuotta sitten anoppilasta meille sijoitukseen ja jäivät sille tielleen - ihastuimme näihin niin, että haaveilen tuolien verhoamisesta harmaan sävyisiksi (ovat nyt beiget) ja uudelleen maalamisesta mustaksi. Nämä tahtoisin siirtää mukanamme Villa Kotirantaan, jos vain tuoleille sopiva paikka löytyy!
Tästä alla olevasta kuvasta tuo nojatuolien beige sävy näkyykin paremmin.
Tyynyt ovat siirtyneet mukanani aiemmasta kodistani - mustavalkea on aikoinaan ommeltu Ikean kankaasta ja valkoinen pitsityyny on edellisen työpaikkani sisustustuotemerkin varastomyynnistä tehty löytö, joka on kulkenut mukanani ainakin kahdessa muutossa.
Olen aina rakastanut lukemista. Ala-asteellakin kannoin joka viikko kirjastosta kotiin muovipussillisen verran kirjoja! :) Luen kaikkea laidasta laitaan; elämänkertoja (muusikot, poliitikot, historian merkkihenkilöt, yrittäjät, urheilijat...), suomalaisia ja ruotsalaisia dekkareita, markkinointiin liittyvää kirjallisuutta, fantasiaa, eri kulttuureista kertovaa kirjallisuutta, suomalaista kaunokirjallisuutta, romanttista hömppää.... Tai siis luin ennen pienimmän poikamme syntymää, ja toivon taas jatkavani entiseen malliin, kunhan joskus poika siirtyy omaan huoneeseen unilleen, ja äiti voi pitää valoja makuuhuoneessa päällä ja rapistella mielin määrin kirjan sivujen kanssa... ;)
Kirppislöydöt ovat melko isossakin osassa kodissamme. Olen aiemminkin kertonut, kuinka mielestäni kodikkuuden tekee kerroksellisuus; kuka tahaansa voi mennä Ikeaan ja ostaa näytehuoneen tuotteet kotiinsa. Mutta näyttäisikö (ja mikä tärkeintä tuntuisiko) koti kodikkaalle, vai olisiko olo kuin olisit astunut näytehuoneeseen....?
Kodikkuutta on mielestäni kaikki pienet yksityiskohdat, jotka herättävät mielenkiinnon, katsoitpa minne tahaansa. Se on uuden ja vanhan yhdistelemistä - se on juuri oikeanlaisen esineen etsimistä, eikä tyytymistä tilapäisratkaisuun!
Viimeisimpiä kirppislöytöjäni olivat nämä ihanat, pienet, virkatut pitsiliinat, joita löysin huikeat kuusi kappaletta. Sijoittelinkin noita liinoja pitkin olohuonetta, tässäpä muutama kuva niiden käytöstä esimerkiksi olohuoneen tilanjakajatason päällä:
Myöskin tuo yllä oleva lasikulho, jota olen tuikkukippona käyttänyt, on kirpputorilöytö - ja vastaavanlaisia lasikulhoja ja -pikareita olen haalinut kirpputoreilta muutamien kymmenien centtien kappalehintaan (mieheni mielestä jo ihan liian monta).
Mieheni toi myös noita lavoja meille ison kasan, ja niistä rakentui niin olohuoneen sohvapöytä kuin tv -tasokin. Myös nämä jätettiin raa'alle puupinnalle, mutta mies haaveilee tosin pleksin laittamisesta sohvapöydälle käyttömukavuuden lisäämiseksi.
Tuo vanha Fazerin puulaatikko on löytö ukkini Aapelin jäljiltä - se sisälsi ukkini sota-ajan valokuvat, jotka olivat unohtuneet lapsuudenkotini ullakolle lojumaan uohon tavonaiseen puulaatikkoon. Isäni mukaan mummoni ehti aikoinaan sotien jälkeen jo joitakin kuvia hävittääkin (oli ilmeisen yleistä tuohon aikaan), mutta suurin osa säilyi tallessa - ja vielä hyvässä kunnossa! Valokuvat olen tallettanut parempaan säilöön, mutta tuossa puulaatikossa on yhä vanhat 'Näppäilyjä' -valokuvavihkoset, joista löytyy mm. isäni vauvakuvia vuodelta 1939.
Iltaisin, kun pienin poikamme on siirtynyt nukkumaan, voimme viimein nostaa syksyn piristäjät, eli kynttilät, sohvapöydälle esille ja sytyttää ne valaisemaan iltaamme.
Kriteerinä aikoinaan yhteiselle sohvallemme oli, että sen tulisi olla riittävän iso, jotta siihen mahtuisi ainakin kolme, ellei neljäkin perheenjäsentämme pötköttämään ja katsomaan vaikka leffaa. Ja tähänhän olemme hyvin mahtuneet; monena iltana me perheen kolme isointa otusta olemme kaatuneet vierekkäin tuohon Simpsonien äärelle. Siinä otan myös joka päivä reilun tunnin päikkärit yhdessä pienimmän kanssa, joka tyytyväisenä käpertyy kainalooni sohvan selkänojan puolelle tuhisemaan. <3
Tuo puinen naulakko on isäni minulle lahjaksi aikaisempaan asuntoon tekemä. Silloisesta kodista puuttui eteisestä kaapistot, enkä halunnut vain ostaa jotakin naulakkoa, joten pyysin isää askartelemaan minulle metsässä liikkuessaan keräämistä oksanhaaroista vaalean, pitkän, naulakon.
Tässä kodissamme naulakolle ei paikkaa löytynyt eteisestä, joten se siirtyi paraatipaikalle olohuoneen seinälle!
Tuon yllä olevassa kuvassa olevan viltin olen pari vuotta sitten virkannut alle kahdessa kuukaudessa ihan itse!! :D Edelleenkin olen aivan tohkeissani, miten ihmeessä olen saanut noin ison projektin koskaan ihan valmiiksi asti! :)
Sohvalla olevat tyynyt olen myös tuunannut itse; takana oleva raitatyyny on kirpputorilta löytyneestä vanhasta ryijystä ommeltu. Siitä poiminkin värisävyjä, joiden mukaan ompelin tuon keskimmäisen tyynyt ja virkkasin etummaisen tyynyn.
Näitä naulakosta roikkuvia kehyksiä olen vähitellen haalinut kasaan kirpputoreilta ja aina sopivan tullessa vastaan, ripustan sen roikkumaan - vaikka ilman valokuvaakin.
Kuten tämä vanha puinen kehys, joka sai viimein pienen kauniin yksityiskohdan - pienen pitsiliinan.
Tämä ikkunapoka on kertoman mukaan isäni vanhasta kodista kulkeutunut hänen mukanaan lapsuudenkotini ullakolle, josta sen kannoin aikoinaan Lahteen ja sieltä tänne etelämmäksi.
Joskus siihen on viritelty valot, nyt se kehystää kauniisti rauhaisaa, ehkä jo hieman jouluista, metallitähteä.
Ja kun noista pitsiliinoista on ollut nyt niin monta kuvaa, niin paljastetaan nyt vielä, että yksi liina kerkesi eksymään myös keittiöönkin:
Tällaista meidän nykyisessä kodissa - kotimme sydämessä. <3
P.s. Oli muuten mielenkiintoista pyöriä kameran kanssa pitkin olohuoneen lattioita ja löytää aivan uusia kulmia katsoa kotiamme - ja samalla löysin muutaman kadoksissa olleen lelun ja töppösen myös sohvan alta...! Pitäisi useammin valokuvata kotona siis... ;)
