Tänä vuonna talvilomaa saatiin viettää oikein talvisissa maisemissa - niin täällä etelässä Mäntsälässä kuin Pohjois-Savossakin! Kelvannut näillä hangilla auringonpaisteessa ulkoilla.
Ja miten ihanaa olikaan taas pitkästä aikaa huomata, että tuo aurinkohan jo hieman lämmitti. :) Taas koin suurta toiveikkuutta kevään lähestymisestä...
Alkuviikko vietettiin täällä Mäntsälän maaseudulla puuhastellen, ja torstaina suunnattiin aamusta kohti Pohjois-Savoa ja lapsuudenkotiani.
Ajokeli oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen, ja viiden tunnin ajomatka huristeltiin lumisateessa. Lunta pöllysi niin taivaalta, kuin edellä ajavista autoista ja lumiauroistakin - ja iltapäivällä olikin samoilla teillä rytissyt pelti pahastikin. Viimeinen tunti matkasta meni melkein henkeä pidätellen, kun näkyvyys oli välillä täysi nolla, ja keli kääntynyt sen verran lämpimäksi, että lumi alkoi paakkuuntua pyyhkijöihin...
Suuri helpotuksen huokaus pääsi, kun vihdoin sammutin auton mummolan pihaan. :)
Perjantaina satoi vielä lunta reippaasti, ja ehdinkin kolmen päivän mittaisen reissun aikana puhdistamaan kolme kertaa reilun kymmenen sentin lumipeitteen pois auton päältä.
Lauantaina vihdoin Pohjois-Savon helmikuinen keli samanlainen kuin aina lapsuudessani; napakka pikkupakkanen ja auringonpaistetta, ja maisema pelkkää korkeaa kinosta. ...Yhtään ei ole aika kullannut tätä muistikuvaa.... ;)
Vaikka runsaslumiset talvet alkavat olla harvassa täällä etelässä, pääsemme onneksi vielä nauttimaan näistä perinteisistä talvimaisemista mummolassa. Matka on pitkä ajaa, eikä ihan tavallisen viikonlopun mittaisen kyläilyn vuoksi malta istua kymmentä tuntia autossa, mutta talvi- ja kesälomalla vietetään kerralla useampi päivä touhuten maalla.
...Olen tosin vähitellen ehdotellut vanhemmilleni muuttamista hieman lähemmäksi, jolloin voisimme paremmin auttaa heitä arjessa. Me kaikki sisarukset asumme melko pitkien matkojen päässä, eikä päivittäin - tai edes viikoittain - kukaan pysty omasta arjestaan tuonne Pohjois-Savoon irroittautumaan.
Aikaisemmin ajatus lapsuudenkotini myymisestä on tuntunut kamalalle - ei olisi enää tuota turvasatamaa, minne aina on voinut palata piilottelemaan hetkeksi arkea ja kaupungin hälyä - mutta mitä iäkkäämmäksi vanhemmat tulevat, sitä enemmän ajattelu on kääntynyt järki- eikä tunneperäiseksi. Olen meistä kolmesta sisaruksesta ainoa, joka on tuossa talossa koskaan asunut, ja ainoa, jolla on siihen minkäänlaista tunnesidettä. Mutta loppujen lopuksi lapsuudenkoti on kuitenkin vain talo ja muistot eivät katoa talon myötä, vaikka sen vanhempani möisivätkin joskus pois.
Lisäksi tiedän, etten ole ainakaan työikäisenä Pohjois-Savoon palaamassa, joten perinnöksikään sitä on turha säästellä. Olenkin useampaan kertaan vanhemmilleni todennutkin, että mikään ei tekisi minua onnellisemmaksi, kuin että he möisivät talon ollessaan vielä hyväkuntoisia, ja käyttäisivät rahat elinaikanaan itseensä.
Minut on kasvatettu siihen, että vanhemmista pidetään huolta. Oma mummoni asui eläessään naapurissa setäni luona, ja äitini auttoi häntä arjen askareissa päivittäin; kävi kaupassa, maksoi laskut ja haki lääkkeet. Ja mummoni oli tarkoitus muuttaa vanhempieni luo, minun vanhaan huoneeseeni muuttaessani opiskelemaan Lahteen, mutta mummoni ehti nukkua pois tuon kesän aikana, juuri ennen muuttoani.
Mutta niin kauan kuin isälläni on ajokortti, ja molemmilla voimia pihan ja talon ylläpitoon, ei muuttoliikettä taida olla odotettavissa. :) Ja toisaalta täysin ymmärrettävää - en minäkään omasta kodistani, jonka on vielä aikoinaan itse rakentanut, kovin helpolla pois muuttaisi! Ja vanhempani sukupolvi on sitä mielensäpahoittaja -jäärää; apua ei pyydetä, peruna kylvetään maahan edelleen kuokalla ja karvalakki kallellaan soudetaan puuveneellä verkkoja laskemaan. <3
Eilen palasimme vähän lähdöstä haikein mielin kaikkien muiden hiihtolomalaisten kanssa samassa letkassa kohti Etelä-Suomea. Aina yhtä raskasta lähteä, ja jättää vanhemmat vilkuttamaan kotitalon pihaan, vaikka muutaman viikon kuluttua taas uudelleen nähdäänkin. Ja toisaalta samalla niin ihanaa palata omaan kotiin, omaan arkeen, omien puuhien pariin.
Ja olihan tuota miestäkin jo ikävä! ;)
Mies oli meidän poissaollessa uurastanut raksalla remontin parissa viikonlopun. Kohta onkin vuorossa jo sähköhommat, ja maaliskuussa etenee myös alakerran pesutilojen laatoitukset! Palataan näihin remonttihommiin tarkemmin vielä myöhemmässä postauksessa, kunhan ehdin itsekin tekemään tarkastuksen raksalle - nyt olen joutunut vielä luottamaan kuulopuheisiin. ;)
Tänään vielä nautitaan vapaapäivästä, ja palataan normaaliin arkeen vasta huomenna! Tosin isompi poika kömpi tänään jo kouluun, näytti vähän vielä väsyttävän lomaviikon riehumisten jäljiltä... ;)
Päivän ohjelmassa on käynti Hyvinkään Noblessassa - viimeisiä viilauksia vielä tilaukseen tehtävä, mm. kaappien sisuksien osalta. Huhtikuun puolella varmaankin vihdoin päästään tarkistusmittauksiin raksalla, ja laittamaan lopullinen tilaus sisään - keittiön toimituksen ajankohtaa on nyt kertaalleen siirretty toukokuulta kesäkuulle, mutta sen pidemmälle toivottavasti ei tarvitse enää keittiön asennusta venyttää. :)
Mutta leppoisaa alkuviikkoa kaikille - tsemppiä arjen touhuihin!
Olen kanssasi samaa mieltä tuosta vanhempien talon myynnissä ym.
VastaaPoistaOlen kans aikoinaan sanonut vanhemmilleni, että nauttikaa omista rahoistanne niin kauan kun jaksatte.
Mutta äitini kuoli yhtäkkiä, isä jotenkin huononi siitä. Onneksi hän suostui menemään yksityis hoitokotiin, ja eli kuolemaansa asti, minusta tyytyväisenä.
Oli mulla tippa silmässä kun synnyinkotini myytiin ja me tyhjäsimme sen. Mutta sehän on vain tavaraa, onneksi se luopuminen on ohi, ja suru hellittänyt vanhempieni kuolemasta, aikaa on jo yli 20 vuotta, jotenka aika haavat parantaa.