Vaikka vanhin poikani täyttikin jo keväällä seitsemän ja aloittaa syksyllä koulun, heräsin vasta viime viikonlopun vierailulla vanhempieni luona siihen todellisuuteen, että lapsuudenkodistani on todellakin tullut viime vuosien aikana mummola (ja ukkila)!
Poissa ovat kaikki merkit, että siellä olisi joskus kasvanut pienestä tytöstä kapinoiva murkku; vanha huoneeni on muuttunut vierashuoneeksi aikuiseen makuun sopivine tapetteineen ja kalusteineen. Ruusuverhot, pitsiliinat ja - jokaisen mummolan tavaramerkki - perhealttari (lue: kirjahylly täynnä omien ja sukulaisten lapsien valokuvia, hääkuvia (jopa nykyisin erillään asuvista pariskunnista), rippi- ja lakkiaisjuhlien valokuvakiitoskortteja....) ovat vallanneet huoneet.
Jopa kissakin näyttää pyöreine olemuksineen ihan mummolan lemmikille... :D
Olemme äitini kanssa aivan toivottomia möbleerajia: asuessani vielä kotona, isäni päätty usein lähteä monen tunnin kalastusreissulle, kun minä ja äitini saimme päähämme vaihtaa vaikka makuuhuoneita päikseen. Monta tuntia kannoimme riemumielin huonekaluja huoneista toisiin, asettelimme tavaroita kauniisti esille ja mallailimme verhoja uusiksi.
Yhteisestä möbleerausinnokkuudestamme huolimatta olen aina miettinyt, kuinka minun ja äitini mieltymys sisustaa poikkeaa täydellisesti toisistaan; minä rakastan mustavalkoisuutta tehostevärein, graafisuutta yhdistettynä kuluneisiin, aidosti vanhoihin huonekaluihin ja esineisiin. Äitini sohvat taas ovat pullollaan röyhelöisiä, ruusukuvioisia tyynyjä, ikkunoissa vaihtuvat kukalliset (tai ihan vain kuhunkin sesonkiin, kuten jouluun tai pääsiäiseen sopivat) verhot ja jokaisella tasolla on jotain pientä ja kivaa, kuten tuikkukippoja, posliiniesineitä...
Jokunen vuosi sitten huomasin, että vaikka omasta mielestäni makuni on varsin hillitty, niin ei se runsauden rakastaminen sisustuksessa ole kuitenkaan jäänyt minuunkin periytymättä...! :) Jos mieheltäni kysyttäisiin, hän varmasti toteaisi, että ihan olen sukuuni tullut! :D
Ja nyt, kun vanhempani ovat viimein toteuttamassa vuosien haavetta rakentaa lasitettu veranta nykyisen avokuistin paikalle, myhäilen vähän huvittuneena, sillä arvatkaa mistä minä haaveilen?
No tietenkin lasitetusta verannasta Villa Kotirantaan pelargonioineen ja valkoiseksi maalatulla paneeliseinällä! :)
Tyttö voi lähteä maalta, mutta maaseutu ei koskaan lähde tytöstä! <3
Yhteisestä möbleerausinnokkuudestamme huolimatta olen aina miettinyt, kuinka minun ja äitini mieltymys sisustaa poikkeaa täydellisesti toisistaan; minä rakastan mustavalkoisuutta tehostevärein, graafisuutta yhdistettynä kuluneisiin, aidosti vanhoihin huonekaluihin ja esineisiin. Äitini sohvat taas ovat pullollaan röyhelöisiä, ruusukuvioisia tyynyjä, ikkunoissa vaihtuvat kukalliset (tai ihan vain kuhunkin sesonkiin, kuten jouluun tai pääsiäiseen sopivat) verhot ja jokaisella tasolla on jotain pientä ja kivaa, kuten tuikkukippoja, posliiniesineitä...
Jokunen vuosi sitten huomasin, että vaikka omasta mielestäni makuni on varsin hillitty, niin ei se runsauden rakastaminen sisustuksessa ole kuitenkaan jäänyt minuunkin periytymättä...! :) Jos mieheltäni kysyttäisiin, hän varmasti toteaisi, että ihan olen sukuuni tullut! :D
Ja nyt, kun vanhempani ovat viimein toteuttamassa vuosien haavetta rakentaa lasitettu veranta nykyisen avokuistin paikalle, myhäilen vähän huvittuneena, sillä arvatkaa mistä minä haaveilen?
Tyttö voi lähteä maalta, mutta maaseutu ei koskaan lähde tytöstä! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti