Käydessämme
toissa viikonloppuna vanhempieni luona Pohjois-Savossa, unohduin
aamupalapöydässä selaamaan puolen vuoden takaista ET –lehteä. Joogaohjeiden ja
ikäihmisten parisuhdevinkkien seasta silmiin pisti pikkuinen ’uutisointi’ erään
sivun alareunassa, että ’hortoilu’ oli vuoden 2015 trendikkäin sana.
Eli samaa puuhaa kuin omassa lapsuudessa, kun vanhemmat pakkasivat lapset, eväät ja marjasankot autoon ja suunnattiin päiväksi metsään, mutta päivitettynä 2010 –luvun tavoitteelliseen tavoitteettomuuteen. :)
Kai tämä hortoilukin lasketaan eräänlaiseksi downshiftaamisen ala-lajiksi. Wikipedian mukaan ’downshiftingin yleistyminen elämänasenteeksi nuorten aikuisten keskuudessa voidaan nähdä vastalauseena nyky-yhteiskunnan materialistista, suorittavaa mentaliteettia kohtaan’, johon hortoilu osuu ja uppoaa täydellisesti!
Ihan lohdullista, näin viime kesän ja syksyn metsiköissä ja takapihan puskissa villiruokia haalimassa hortoilleena... :)
Kirjoitinkin aiheesta jo 2014 rinnakkaisblogiini, mutta haluankin jakaa tuon tekstin täällä kanssanne - niin hauskasti osui tähän luonnossa haahuiluun - tai siis 'hortoiluun'! Eli syyskuussa 2014 menin tällaisilla ajatuksilla:
''Muistan lapsuudestani vanhempieni kanssa marjametsässä vietetyt päivät kullatuin kehyksin; mehua pullossa, eväsleivät voipaperissa, mustikoita enemmän suupieliä värjäämässä kuin omassa kupposessa, lepotaukoja kannokossa tai sammalmättäällä, isän kertomukset metsästysretkistä ja erilaisten eläinten kohtaamisesta metsissä… Illalla kotona äiti istui keittiössä siivoamassa marjoja sankoista pakastamista varten.
Reilut 25 vuotta myöhemmin löysin itseni haahuilemasta takametsikössämme pikkuinen muovikippo kourassa; jos vaikka puuromarjat saisin talteen. En tiedä onko nostalgiaa syyttäminen, mutta oman hiljaiset pienet metsäretkeni tempasivat minut mukanaan. Monena iltana töistä kotiin palattuani, kun tuntui, että olin aivan poikki päivän aherruksesta, vaihdoin päälle lämmintä ulkovaatetta, vedin kumisaappaat jalkaan ja katosin kipponi kanssa metsään. Joskus viivyin puoli tuntia, joskus puolitoista, mutta en pysty edes kuvailemaan sitä rauhan ja vapauden tunnetta, kun sain vetäytyä omaan hiljaisuuteen!
Yritin tätä miehellenikin selittää, että puolukoiden poimiminen on minulle kuin meditaatiota tai suoranaista lepoa – ei mitään lisätyötä työpäivän jälkeen. Vaikka olin väsynyt kun raahauduin töistä kotiin, olin metsäretkeni jälkeen taas täynnä uutta virtaa, intoa ja energiaa.
Eikä syy akkujen latautumiseen ollut varmasti pelkkä yksinolo tai hiljaisuudessa kyykkiminen puolukkapensaikosta toiseen, vaan päivän rauhallinen tuokio omien ajatuksien kanssa. Poiminnan lomassa sain käytyä läpi kaikki päivän mittaan kertyneet ajatukset, jotka vaativat vähän pureskelua, ehdin suunnittelemaan tulevien päivien tekemisiä ja muistelemaan päivän tapahtumia – eräänlainen tilinpäätöksen teko sille päivälle. Jätin kaikki vaivanneet ajatukset pohdiskeltuina sinne varpujen sekaan ja palasin taas kodin arkeen kirkkain ja iloisin ajatuksin. :)
Ja uskon, että mieskin huomasi eron energiani määrässä, sillä tässä eräänä iltana, kun haaveilin, että pääsisin livahtamaan pihassamme leikkiviltä pojilta salaa metsikköön, huomasin mieheni harhauttavan poikien huomion jalkapallopeliin – ja minä katosin hissunkissun takavasemmalle. ;)
Eikä noista retkistä käteen jäänyt vain kirkastuneet ajatukset ja hyvä mieli, vaan myös reilut 5litraa puolukoita, joista osan käytin jo herkulliseen puolukkamehuun (jostain syystä nyt kun odottelen tätä uutta ja pientä ihmistä perheeseemme, happamat puolukat ovat ehkä parasta mitä tiedän!), jota koko perhe juonut innolla – eli meillä voittaa kaikki! :)''
Ensi kesää ja syksyä, sekä niiden mukanaan tuomia hortoiluja odotellessa...
