Talviterveisiä hampaat irvessä...

Ehdinkin jo edellisessä postauksessa hehkuttamaan tuota ihanaa, rinnemökkimäistä maisemaa, joka aukeaa nykyisen kotimme olohuoneesta. Noh, nyt olen Etelä-Suomeen ajautuneen lumisadekaaoksen myötä maksanut myös hinnan tuosta maisemasta; elämäni ensimmäiset kitkarenkaat, lunta reippaan kerroksen yhä uudelleen ja uudelleen saama jyrkkä mäki, takaveto auto ja työpäivän väsyttämä nainen.

Tällä yhdistelmällä ei saada kuin kiukkua puhiseva nainen, ja miehen suorittamat pelastusoperaatiot…!

Ja kyllä, auton saa kuulemma peruuttamalla mäen ylös – olisitte nähneet ilmeeni, kun mies yritti minulle tarjota tätä vaihtoehtoa, kun hylkäsin ajopelin tienvarteen mäen juurelle ja könysin hikisenä ja kiukkuisena mäen jalkaisin ylös. Salin jälkeen. Ja oli vielä jalkatreenipäiväkin!

Seriously?

Olen kyllä suhteellisen hyvä peruuttamaan – kuten naiset ylipäätään, omaan hyvän kolmiulotteisen hahmotuskyvyn. Ja teille miehet; tämä lausahdus oli ihan tutkittu juttu – ei vain mun mutu! ;) …Se hahmotuskykyni tosin lakkaa, kun kyse on auton etukulmista parkkihalliin pysäköidessä – autoni on aina metrin vastapäisestä seinästä irti, vaikka voisin vannoa, että olen ajanut niin lähelle seinää, että lamput hipovat sementtiä. En ymmärrä.

Mutta että sellainen palttiarallaa 100m mittainen jyrkkä mäki iltahämärässä, muita haarautuvia risteyksiä samalla silmällä pitäen peruuttamalla?! Juu, siinä on raja, jonka itsekin ymmärrän olla ylittämättä tällä pinnalla! :)

Joten, jokainen ilta kotiin töistä palatessa huudatan renkaita kerran tai kaksi, kunnes lopulta alistun ja pyydän mieheni apuun.

Mutta silti, on se maisema sen väärtti, että joudun myöntämään itselleni (ja siinä sivussa miehellenikin), että ihan kaikkea en osaa. Eikä onneksi tarvitsekaan.

…Että vähälumisempaa – tai paremmin hiekoitettua talven jatkoa kaikille! ;)