Huomenna!
Huomenna se alkaa - joulukuu!
Pitkästä aikaa oikein malttamattomana olen odotellut, että saapuisi ihka ensimmäinen joulu tänne meidän uuteen tupaan, Villa Kotirantaan.
Vaikka tarkoitus ei ollutkaan, niin remonttiprojekti muuttui loppua kohti hieman perinteiseksi 'jouluksi uuteen kotiin' -raatamiseksi. Olin alunperin jo haaveillut remontin valmistumisesta viime jouluksi, mutta syksyllä 2016 mies toi järjen ääntä taloon ja tavoitteet realistisiksi.
Joten vihdoin ja viimein tämän odotetun joulun kunniaksi uhkun intoa päästä koristelemaan joulukuusta lasten kanssa, leipomaan vielä monen monta pellillistä pipareita ja torttuja, nauttimaan hieman hehkujuomaa keinutuolissa kiikutellen ja käärimään pojille salaisia paketteja yön tunteina!
Me olemme perheenä vasta aloittaneet omien jouluperinteidemme luomista, joten minkäänlaista stressiä tai elämää suurempia suunnitelmia aikatauluineen ei todellakaan ole - eikä tule!
Oikeastaan ainoa vuosittainen perinne on koko perheen vierailu Mäntsälän hautuumaalla, jonne viemme kynttilät miehen suvun haudoille. Minä lasken puolestaan kynttilän myös muistolehtoon kaikille omille rakkailleni, jotka eivät enää ole keskuudessamme, ja joiden haudat ovat kaukana lapsuuden kotiseudullani.
Mäntsälän hautuumaalla sijaitsee muuten myös Ilmari Wirkkalan suunnitelema sankarihauta-alue, jonne olen suunnitellut käyntiä itsenäisyyspäivälle, ja minne haluan käydä laskemassa kynttilän ukilleni, Aapelille, joka taisteli aikoinaan Suomen itsenäisyyden puolesta. Hän ehti valitettavasti menehtyä hieman ennen syntymääni, mutta olen koko lapsuuteni kuullut tarinoita hänestä - ja noita tarinoita haluan jakaa (tänäkin) itsenäisyyspäivänä lapsilleni.
Samalla kynttilällä muistamme myös minun koko lapsuuteni rakkainta ihmistä, Aili-mummoani, joka sodan aikaan piti kotirintamaa pystyssä, ja kasvatti veljeskatrasta läpi sotavuosien. Oma isäni syntyi marraskuussa 1938 - tasan vuosi ennen talvisodan puhkeamista, enkä voi edes kuvitella, millaista on ollut jäädä pieni lapsi sylissä ikkunasta katsomaan, kun puoliso lähtee, eikä varmuutta paluusta ole...
Kynttilät tuovat aina rauhallisen ja jopa hartaankin olon, paloivatpa ne valaisten jouluillan pimeydessä hautuumaata tai tuoden pehmeää valoa hämärtyvään kotiin. Ennen pienemmän pojan syntymää olin kynttilöiden suurkuluttaja - pystyin elämään talvet lähes kokonaan kynttilänvalossa! Isompi poika on aina varonut kynttilöitä, ja ollut muutoinkin rauhallisempi ja maltillisempi, mutta vain kauhulla katselen pikkuveljen hulmutukkaa tai liekkiä lähestyviä pikkusormia...
Kynttilät siis nykyisin palavat lasten nukahdettua, tai lyhdyissä - turvassa lasin sisällä.
Mutta nämä kaksi kynttilää nostin tupamme sohvapöydälle, ja ne saattavat vapaapäivinä palaa keskellä päivääkin. Välillä etäpäivän kahvitauon saatan viettää täydessä hiljaisuudessa keinutelle keinutuolissa ja nauttien kupposen katsellen kynttilöiden lämmintä hohdettta.
Noina hetkinä löytyy zen keskellä arjen tohinaa.
Kynttilänjalkoina toimivat vanhat, tummat sulakekannet, jotka pelastimme remontin alta vanhoista sähkötauluista.
Itse asiassa säästimme myös kaksi vanhaa kannellista sähkötauluakin, joista toinen on musta takorautainen kaappi, mitoiltaan ~15x20x8cm. Sen sisältä on tarkoitus irroittaa kaikki 'säkhöhärpäkkeet', kuten minä niitä tuunaavana naisena kutsun, ja vaihtaa tilalle koukut. Saadaan astetta rouheampi avainkaappi verannalle! :)
Joulu tulee monien ihanien yllätysten kera, myös täällä blogissakin!
Huomenna, joulukuun 1.päivän kunniaksi laitan viikonlopun ajaksi käyntiin Villa Kotirannan pikkujouluarvonnan, jossa sunnuntaina arvotaan yhdelle lukijalle aivan ihana jouluinen paketti.
Lupaan laittaa lahjan postin kautta voittajalle heti maanantaina, niin ehtii hyvin ennen joulua perille!
Pysykäähän siis kuulolla, palataan aiheeseen huomenna.
Ihanaa, malttamattoman odottavan kutkuttavaa marraskuun viimeistä iltaa kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti